Olen miettinyt sinua paljon

Soni 17.11.2012 - 19.4.2014

"Minä olen miettinyt sinua paljon,

paljon enemmän kuin ketään muuta.

Kaipuuta polttavaa olen tuntenut illoin,

miettinyt sinua silloin enemmän kuin muita.

Minä olen muistanut sinut hyvin,

niin paljon paremmin kuin ketään muuta.

Minä olen muistanut sinut,

niin kauniina kuvina.."

7vk

3kk

n.5kk

toimistorotat

Meidän pääsiäinen sai varsin synkän käänteen, kun launtaina jouduin tekemään raskaan päätöksen ja päästämään minun pienen ja niin rakkaan pikkupojan pois tästä elämästä. Soni nukutettiin ikiuneen Kuopiossa lauantai-iltana, kun olin epätoivoisena lähtenyt hakemaan vastauksia Sonin kummalliselle käytökselle.

Soni oli ollut hoidossa Vallan lauman luona jokusen viikon ja haimme hänet kotiin perjantaina. Hoitojakson aikana yritimme löytää Sonille ratkaisua yksinolo-ongelmiin. Meillä asiat olivat kääntyeet päälaelle, eikä yksinolot (koiraseurassa) työpäivien ajan enää Sonilta luonnistuneet. Soni oli alkanut levittelemään tavaroita ja pureskelemaan leluja sekä pissimään. Eniten huolestutti se koiran yleinen olotila, sillä Soni oli hyvin nuutunut ja "masentunut".

Sonin ensimmäiset oireet eroahdistuksesta alkoivat syksyllä haltijan luona, joka lopulta päätyi luopumaan Sonista. Haltijan luona tuo sisälle pissiminen ja kova halu juoda olivat alkaneet ja marraskuun lopussa Sonin tullessa meille asiaa käytiin tutkimassa eläinlääkärissä. Silloin ei veri- ja tulehdusarvoista löydetty juurikaan vastauksia, joten eläinlääkärin mielestä se oli psyykkistä. Soni pissi tuolloin alkuun muutaman kerran sisälle ihan yllättäen, vaikka olikin vasta käynyt ulkona. Homma lähti silloin paranemaan, kun kävimme Sonin kanssa kotona ollessa tunnin parin välein ulkona. Soni kulki lisäksi mukanani töissä ja pääsi ulkoilemaan yhdessä lasten kanssa. En tiedä onko se joku karman laki, että kun asiat alkavat mennä päin pyllyä, niin ne myös tekevät sitä kaikilla osa-alueilla. Sonin kanssa harjoiteltiin yksinoloa pienissä pätkissä. Alkoi vaikuttaa, että hommat toimii, sillä Soni saattoi olla koko työpäivän ajan kotona ilman merkkejä tuhoilusta tai ongelmista. Haasteen meidän arkeen heitti vielä Ruskan ja Nukan juoksut, joiden ajan Soni kulki mukanani, koska oli oppinut avaamaan ovia. Sitten alkoivat ne vastoinkäymiset. Ensin Soni teki selväksi, ettei tahdo olla rajatussa tilassa tuhoamalla pesuhuoneen oven uusintakuntoon. Vähän ajan kuluttua minulta kiellettiin myös koirien käyttö töissä, vaikka koirat olivat vain ulkotiloissa. Tästä se alamäki sitten todella alkoi, sillä yksinolon tullessa säännöllisemmäksi alkoi Sonin oireet lisääntyä ja voimistua. Lopulta päädyin kokeilemaan Sonin kanssa tuota hoitoajaksoa Vallan lauman luona, jossa Soni sai viettää työpäivät ulkohäkissä edelleen koiraseurassa.

Ollessaan hoidossa pissimiset sisälle yleistyivät taas, mutta Soni vaikutti kuitenkin pikkuhiljaa piristyvän ja hyväksyvän ulkotarhan. Ihan yhtäkkiä alkuviehätys myös häkkielämästä kaikkosi ja Soni onnistui telomaan itseään häkissä ollessaan. Lopulta Soni oli saanut ensimmäisen todistettavan kohtauksen keskiviikkona. Samankaltainen kohtaus toistui nyt launtaina. Se alkoi yöllisellä levottumuudella: Soni oli hyvin rauhaton ja vaihtoi koko ajan paikkaa, eikä rauhoittunut nukkumaan. Lopulta kohtaus sai ilmeisen loppusysäyksen yksinolosta, jonka jälkeen Soni kuolasi, oli sekava ja käveli hoiperrellen. Sonin takapää ei näyttänyt kantavan, sisällä ollessa Soni kulki pitkin seiniä ihan kuin se ei näkisi tai hakisi jotenkin turvaa seinistä. Soni ei myöskään reagoinut nimeensä tai puhutteluun kunnolla. Yksinolon aikana paniikki oli ollut jotain suunnatonta, sillä Soni oli onnistunut tuohoamaan useamman hampaansa metalliporttiin. Ilmeisemmin hampaat olivat saaneet kyytiä jo ensimmäisen kohtauksen aikaan.

Lähdimme lauantaina Sonin kanssa kohti Iisalmen päivystystä, kun sain eläinlääkärin kiinni. Sonilta puuttui uhkausvasteet, joten eläinlääkäri kertoi kohtauksen olevan aivoperäistä. Ensihoitona Soni rauhoitettiin ja hänelle annettiin kohtauksen estolääkettä. Eläinlääkärin mielestä sen pitäsi tehota ainakin epilepsiakohtaukseen. Sonin nukkuessa parantelimme vanhoja haavoja, jotka olivat auenneet kohtauksen seurauksena. Saimme ohjeen hakeutua jatkotutkimuksiin heti arkipäivänä. Sonin herätessä rauhoituksesta sama meno kuitenkin jatkui. Jotenkin paniikinomaisesti Soni yritti pysyä liikkeellä ja jaloillaan. Hänellä oli myös pakonomainen tarve juoda. Välillä Soni rauhoittui tai oli vain jo liian väsynyt pysyäkseen jaloillaan. Oma paniikki kasvoi koko ajan katsellessa Sonin kamppailua. Lopulta päätin vielä lähteä Kuopioon päivystykseen selvittelemään tilannetta ja saadakseni jotain tekemistä. Oli hirmuisen kammottavaa katsella pienen koiran taistelua, nähdä jotenkin se hätä pystymättä kuitenkaan auttamaan. Kuopiossa saimme sitten hyvin huonoja uutisia. Eläinlääkäri selvitti meille tilannetta ja mahdollisia epäilyjä siitä, mikä Sonilla oli. Hän ystävällisesti kertoi melko perusteellisesti, mitä oli tehtävissä. Epäilyksenä oli muistaakseni ainakin kasvain/ syöpä, keskushermoston tai selkäydinnesteen tulehdustila tai epilepsia, joka oli tässä tilanteessa se epätodennäköisin. Sonin hoitoennuste oli kuitenkin hyvin epävarma ja Sonin tulevaisuus olisi ollut vielä epävarmempi, sillä hampaisto tarvi ison remontoinnin sekä Soni olisi tarvinnut kodin, jossa sen ei olisi tarvinnut olla enää koskaan yksin. Minulle alkoi valkeamaan, että päätös Sonin elämästä oli tehtävä. Olin kyllä tietoinen jo tullessani Kuopioon, että voisin joutua tekemään päätöksen päästää Soni pois. Hetken koittaessani yritin viimeiseen asti miettiä, josko saisimme lisäaikaa, jospa minun ei tarvisi vielä päättää sitä. Siinä pidellessäni Sonia sylissä ja itkiessäni Sonin turkin märäksi ymmärsin kuitenkin Sonin hetken tulleen. Olihan se jo aika selvästi näkyvillä, kuinka väsynyt Soni oli taistelemaan, vaikka hyvin urheasti ja sinnikkäästi yritti viimeiseen asti. Se elämäniloinen pikkujätkä oli jo jokin aika sitten kadonnut. Pilke silmäkulmasta oli sammunut, joten mikä oikeus minulla oli enää pitkittää Sonin kärsimystä.

Loppupeleissä minulle jäi vaan kasa kysymyksiä ja jossitteluja. En tiedä teinkö oikean päätöksen? Teinkö oikean päätöksen silloin, kun luovuin Sonista..mitä, jos Sonin ei olisi koskaan tarvinut lähteä meidän luota, olisiko näin käynyt? Jollain tapaa eroahdistus joko aiheutti tämän tai oli se ensimmäinen oire neurologisista muutoksista. Se pieni koiranalku, joka tassutteli meillä elämänsä ensimmäiset kuukaudet luovutusikäisestä lähtien oli niin monella tapaa minulle hyvin mieleinen. Soni olisi ollut niin minun makuun tehty koira, mutta yritin ajatella järkevästi, sillä neljän koiran lauma olisi ollut turhan suuri huoltaa, etenkin vielä sekalauman ollessa kysessä. Ne kauniit ja hyvät muistot kulkevat toki mukanani, niin kuin Sonikin - rakkain pikkujätkäni. Olen niin kovin pahoillani, etten osannut, voinut ja kyennyt auttamaan Sonia. Anteeksi Soni!
Soni lähti Eviralle avattavaksi, josko sieltä saataisiin jotain vastauksia.

Sonilta löytyi pilkettä silmäkumasta.

Vallan kanssa

Viimeinen yhteiskuva

Hiihtokauden avaus ja päätös

Se tapahtui sittenkin: me suuntasimme Nonan kanssa meidän ensimmäisiin kilpailuihin. Lajina oli valjakkohiihto ja kilpailut vaatimattomasti vain Suomen Mestaruus kilpailut. Kylläpä se vaan jännitti tuo reissu, kun vaikutti paljon siltä, että koira ei ole valmis millään saralla..tai no intoahan sillä kyllä hommaan on, mutta se varmuus. Kilpailut pidettiin Keminmaalla lauantaina, joten lähdimme perjantaina suuntaamaan kohti pohjoista. Lauantai aamusta jatkoimme matkantekoa nukuttuamme yön Oulussa. Kilpailupaikalle saavuimme hyvissä ajoin, niin että olisi varmasti aikaa hermoilla. Ilmoittautumisen jälkeen suuntasin hermoilemaan ladulle ja tutustumaan reittiin. Viiden kilometrin lenkki oli maastoltaan hyvin hiihdettävä, mutta siellä oli paljon alamäkiä, mutkia ja risteyksiä. Ihmettelin kauhunsekaisin tuntein kuinka ihmeessä selviydymme maaliin asti. Meidän tuurina oli vielläpä lähteä C-sarjan ensimmäisenä matkaan, joten jännitti sekin tuleeko sieltä kaikki belgit ja peussit ohi. Lähdön hetken lähestyessä Nona ilmoitti olevansa hyvin valmis lähtöön. Neiti otti hyvin kierroksia katsellessa muita ja vähän tarkoituksella annoin sen siinä katsella. Sitten se koitti: lähtö...

MENE! kuva MariMoisala

kuva MariMoisala

kuva MariMoisala

Matkan teko alkoi tuttuun tyyliin hyvin innokkaasti. Ensimmäinen ylämäki vedettiin hyvin, vaikka ihan ei narun toinen pää jaksanut pusertaa kunnolla. Alamäet otimme varman päälle: annoin Nonan työskennellä sen kykenemällä tavalla ja koitin kannustaa eteenpäin. Yllättävän hyvin meni kaikki alamäet, vaikka joissain mäissä menin turhan lähelle koiraa. Ylämäkiin Nona työskenteli loistavasti, vaikka loppua kohti voimat vähän hiipui molemmilta. Alikulkutunnelit osottautuivat vielä vähän kinkkisiksi ja niihin meinattiin jarrutella. Onneksi kuitenkin lähti hyvin jatkamaan, kun huomasi, että maa ei putoa jalkojen alta. Viimeiseen alamäkeen lähes syttyi juoksemaan taas ihan uudella sykkeellä ja maaliin saatiin ottaa kunnon kiri. Me päästiin siis koko viiden kilsan lenkki ympäri!!  Aika uskomatonta ja vieläpä ihan mukavalla juoksulla. Kukaan ei tullut selän takaa ohi, joten kilpailija minussa heräsi. Verryttelylenkiltä tullessa sain kuulla, että me tulimme neljänneksi. Pienen makustelun jälkeen totesin sen olevan loistava suoritus. Meidän sarjassa kilpaili kahdeksan osallistujaa ja alkuspekuloinnissa olin varma, että pidetään häntäpäätä. Kaupan päälle Nona kruunattiin vielä rotumestariksi, joten saimme käydä vähän (lohdutus)palkintoja pokkailemassa. Aivan mahtava pikkutirriäinen!!

Kotiin palattuamme heitimme keikan lappalaiskoirien erkareissa Nurmeksessa, jossa Nukka kävi esiintymässä ERIn arvoisesti avoimessa luokassa. Sijottui kilpailuluokassa taas neljänneksi ja oli ainut, joka ei saanut SA:ta. Sijokkityttö Valla sai tällä kertaa tuomion purennasta: tuloksena NUO HYL. Tuomari oli antoi kuitenkin hyvin kattavan arvion, jossa totesi purennan olevan selvä alapurenta.

Erkkareista kiirehdimme hiihtokauden päättäjäisiin. Lumet oli meiltäkin lähteneet, joten siirryimme samalla kesäkauteen pienen leikkimielisen kisan myötä. Ensin juostiin koiran kanssa, jonka jälkeen ajettiin sama lenkkin kikkarilla ja lopuksi piti vielä viskata fribeet koriin.

Mennään! Kisamaskotit mukana. Kuva Eija Rytkönen

Kikkarointi kohta ohi! Yksi maskotti hukassa. Kuva Eija Rytkönen

Jännittäviä hetkiä!! Kuva Eija Rytkönen

Kaiken tämän hauskuuden jälkeen palasimme arkeen tällä viikolla. Keskiviikkona kävimme tokoilemassa, joka olikin tällä kertaa omatoimista ohjaajan sairastuttua. Nona alkaa ilmentää varsin mukavia otteita, vaikka häiriöreeniä tarvitsisimme paljon. Seuraamisessa on myös vähän ongelmana edistäminen, eikä seisominenkaan liikkestä vielä ole sellainen kuin tahtoisin. Mutta eteenpäin on menty, vaikka edelleen ollaan aika laiskoja reenaamaan. Loppuviikko piti sisällään aksaa. Torstaina oli omat reenit, joissa kertailtiin keppikulmien hakemista. Lauantaina sitten suuntasimme Kajaaniin aksakisoihin. Nukan kanssa aloitimme kakkosluokan agiradoilla. Ekalla tapahtui jotain kummallista, sillä Nukka tiputti pari rimaa. Tuloksena siis 10. Vauhti oli ihan kivaa, vaikka eihän se Nukka parasta anna. Rata sujui muuten mukavan sujuvasti, eikä kepit takkuilleet. Toisella sitten tehtiin taas mukavan sujuvaa rataa, kunnes toiseksi viimeisellä esteellä, joka oli rengas, Nukka päätti vähän oikaista. Siitä siis kielto. Olisin voinut ohajata loppusuoran toiselta puolelta, jolloin koira olisi saanut paremman linjan renkaalle, mutta päätin luottaa siihen, että osaisi hakea. Ilmeisesti Nukka ei rimojen tiputtua tahtonut hypätä huonosta kulmasta. Ruskan kanssa päätimme meidän reilun neljän kuukauden kilpailutauon. Siinähän sitä taas heitettiin tuplanollat sellasilla pikkusievillä radoilla. Ekalla radalla olimme toisia ja toisella sitten neljänsiä. Vauhti oli ihan kohtuullista sellaisella 3,8m/s etenemillä. Saisi vaan vieläkin kiihtyä tai minun pitäisi keskittyä paremmin ohjaamaan käännökset. Ekalla radalla muutama kurvi venyi hieman pitkäksi ja toisella radalla otin kontaktit varman päälle ja vähän vaadin, että tulisi alas asti. Jospa se vauhti taas löytyisi. Sunnuntaina jatkoimme akaamista RumaRakin koulutuksessa oman seuran hallissa. Nukan kanssa opettelimme leikkimään ja sitä kautta haimme vauhtia tekemiseen. Nukkahan leikkii hyvin, mutta kyllästyy pian. Tässäpä olen taas sitten antanut turhan helposti periksi, mutta nyt otamme härkää sarvista. Nonan kanssa saimme myös läksyksi lyhyen pätkän reeniä. Keppikulmia pitää Nonan kanssa vielä selvästi harjoitella. Myös se oikean ajoituksen löytäminen olisi todo -listalla sekä kontaktien työstäminen varmoiksi. Kilpailemaan ei nyt sitten ihan heti mennäkään, kun juoksut alkoivat. Onpahan aikaa päivittää tuota todo -listaa. Varsin hieno pieni epeli se Nona jo on, vaikka varmuutta tarvitaan.